Viime vuosisadan puolivälissä Suomen vesistöjen tilanne oli synkkä. Puhdistamattomat jätevedet ja tehtaiden päästöt juoksutettiin vesistöihin sellaisenaan, ja monien järvien ekologinen ja kemiallinen tila oli hälyttävän huono.
Vuoden 1962 vesilaki oli käännekohta Suomen vesistöille, sillä se paransi vesiensuojelun edellytyksiä merkittävästi. Teollisuuslaitosten ja yhdyskuntien jätevesipäästöille tuli lain myötä mahdollisuus asettaa rajoituksia.
Kesti kuitenkin 1970-luvun puoliväliin asti ennen kuin yhdyskunnissa otettiin biologisen puhdistuksen rinnalla käyttöön tehokas kemiallinen fosforinpoisto. Typenpoisto tehostui vasta 1990-luvulta alkaen. Metsäteollisuudessa vesiensuojelutoimet kohdistettiin 1970-luvulta alkaen ensin happea kuluttavan kuorman pienentämiseen.
Ravinnekuormitus lähti selvästi pienentymään vasta 1980-luvun lopulta lähtien, kun tehtailla otettiin käyttöön aktiivilietelaitokset. Kuormitus väheni nopeasti 1990-luvulla, jonka aikana esimerkiksi teollisuuden fosforipäästöt alenivat 67 prosenttia ja typpipäästöt 30 prosenttia.
2000-luvulla tahti on hiukan hiipunut, mutta päästöt vähenevät edelleen. Myös kalankasvattamoiden ruokintatekniikat ovat kehittyneet ja ravinnekuormitus tämän ansiosta puolittunut 1990-luvun korkeimmalta tasolta.
Tätä nykyä hajakuormitus onkin merkittävin vesistöjen ja Itämeren kuormittaja. Rannikkovesien ihmisperäisestä fosforikuormasta 68 prosenttia on peräisin maataloudesta, 17 prosenttia metsätaloudesta. Tämä kuormitus ei ole vuodesta 1995 lähtien alentunut yhdelläkään merialueistamme.
Teollisuuden ja yhdyskuntien ravinnepäästöt ovat vähentyneet murto-osaan 40–50 vuoden takaisesta tasosta. Vaikka tehtävää vesiensuojelussa riittää edelleen, ovat rajoittamattomien päästöjen pilaamat vesistöt onneksi jääneet historiaan.
Tässä Syken tuottamassa artikkelisarjassa kerrotaan ympäristön hyvistä kehityskuluista.
Lähde: Suomen ympäristökeskus
Kuva: Helsingissä sijaitseva Viikinmäen jätevedenpuhdistamo on Suomen ja Pohjoismaiden suurin puhdistamo. Kuva: Tuomas Uusheimo / HSY
