Oma metsäsuhteeni

Sini Miettinen, Tapio

Uudisraivaajat tähtäävät linnoituksestaan lähestyviä rosvoja. Huojuvien heinien takaa voi nähdä ruskeat, laukkaavat hevoset ja tuulessa lepattavat hatut. Uudisraivaajien lapset ovat kyyristyneet suojaan paaluvarustuksen taakse. ”Tulkaas syömään!” huutaa päiväkodin täti pihassa. Ratsut katoavat, linnoitus muuttuu ruohottuneeksi kuopaksi, ja Laura Ingallsin kukkamekon sijalla minulla onkin ruohonpätkiä täynnä olevat sammarit. Juoksemme metsänreunasta pihalle ja sisään päiväkodin ovesta.

Olen kerrostalon tyttö, jonka kotipihasta oli vain askel seikkailumetsään. Hiekkalaatikolta laajensin reviiriäni ohi keinutelineen ensin metsän reunaan ja sitten metsän sisälle, suurten kuusien katveeseen. Metsä muuttui kodiksi, preeriaksi, tavarataloksi tai kaupungiksi – minne leikit milloinkin johdattivat.

Kesät kirmasin mummolassa maalla. Metsämansikoita, vadelmia, mustikoita, lakkoja, puolukoita. Korvasieniä, kantarelleja, kangassieniä, rouskuja, tatteja. Vanhempani olivat ahkeria kerääjiä ja marjametsässä oltiin niin kauan, että ämpärit saatiin täyteen. Mankuminen tai kitinä ei auttanut, ja opin ihan huomaamatta viihtymään metsässä. Keräsin aarteita punaiseen marjakoriini, ja makoilin sammalilla ruskeassa plyysihupparissa. Metsämansikoita kasvoi vanhassa lehmihaassa, mustikkametsässä oli tummanvihreä sammalmatto, vadelmien perässä kompasteltiin möykkyisellä hakkuuaukealla. Puolukkametsän harvassa männikössä tuoksui lämmin kaarna, ja lakkasuolla isä opetti varomaan suonsilmää.

Perheeni ei omistanut metsää, joten kasvoin huolettomaksi seikkailijaksi ja metsästä iloitsijaksi. Metsään meneminen ja sen antimien hyödyntäminen oli mutkatonta ja luontevaa, metsään eksymisestä minua ei peloteltu. Kun kasvoin isommaksi, marjaretkien jatkoksi tulivat partioretket ja -leirit. Taaksepäin katsoessani tuntuu selvältä, että päädyin metsäalalle. Onnekkaana olen saanut tehdä töitä metsien virkistyskäytön ja monimuotoisuuden suojelun parissa.

Vuoden 2022 Kirkon ekopaaston teemana on metsä. Metsä on meillä suomalaisilla verissä, vahva luontosuhde on kaupunkilaisen ohuen pinnan alta helposti raaputettavissa näkyviin. Vaikka koronaepidemia ei ilahdutakaan, olen vilpittömän tyytyväinen siitä, että lähimetsien arvostus on noussut ja metsässä liikkumisen ilosanoma kaikuu laajalti. Vasta pandemiako sai meidät katsomaan lähelle ja tajuamaan, miten onnekkaita metsäläisiä olemme? Kun toisaalla nautimme metsistä, kolikon toinen puoli velvoittaa meitä huolehtimaan ja varjelemaan metsiämme.

Metsien vastuullinen käyttö ei ole jähmeä termi vaan jatkuva prosessi, jossa uusi tutkimustieto ja eri osapuolia kunnioittava vuoropuhelu jalostuvat parhaiksi toimintatavoiksi. Metsien merkityksen noustessa tarvitsemme metsätiedon lisäksi ymmärrystä kanssakulkijoistamme. Sinun asuntolainasi takuuna oleva metsä voi olla minun rakkain mustikkapaikkani.   

Paasto kutsuu karsimaan elämästä vapaaehtoisesti turhan roinan ja tarkentamaan katseen olennaiseen ja tärkeään, tunnustamaan väriä rohkeasti. Metsäretkellä liian täyteen pakattu reppu vie voimat jo alkumatkasta. Viisas kulkija karsii turhat ja ottaa mukaansa vain tärkeimmät varusteet. Oikeanlaisen kartan avulla pääsee määränpäähän, vaikka reittiä pitäisikin välillä muuttaa. Kumppanikseen viisas kulkija ottaa luotettavan ja metsässä pärjäävän ystävän.

Koronakeväänä osallistuin hetken mielijohteesta metsäjoogaan. Pienaukko, totesin saapuessani paikalle, jossa metsätunti pidettiin. Kirjanpainajatuho, mietin, kun hain tasapainoa ja kuusen kaarna irtoili käteni alla. Tunnin lopuksi nojasimme jokainen omaan puuhun ja hengittelimme syvään. Samalla mietimme ohjaajan kehotuksesta kiitollisuuden aiheita. Kostea keväinen maa tuoksui, leppeä tuuli kosketti poskia, ja kuusen karhea kaarna kutitti niskaani. Kiitollisuuden aiheita? Kaikki tämä, ihan koko metsä ja sen yllä kaartuva keväänkuultava taivas.